Kestävyyden ajan tavoitteiksi pitäisi nostaa eko-sosiaalinen hyvinvointi, pitkän aikavälin taloudellinen kannattavuus ja resilienssi.
Planeettamme kestokyvyn rajat ovat ylittymässä. Alati lisääntyvän tuotannon ja kulutuksen seurauksena ilmastokriisi ja luontokato etenevät ja makea vesi niukkenee. Samaan aikaan yhteiskunnat eriarvoistuvat kiihtyvällä tahdilla. Absoluuttinen materiaalinen kulutus lisääntyy, mutta ennestään varakkaimmat kasvattavat kulutustaan ja omistuksiaan samalla kun muu väestö saa lisääntyvästä vauraudesta yhä vähemmän. Seuraukset ovat riski sosiaaliselle koheesiolle ja demokratialle.
Näistä syistä kestävyysmurros, syvälle käyvä muutos maapallon säilyttämiseksi elinkelpoisena ihmiskunnalle, on asetettu Suomen, monien länsimaiden ja Euroopan Unionin päämääräksi. Kestävyysmurroksen keinoja tutkitaan ja sitä yritetään yhdistää politiikkatoimiin. Mutta millä ehdoilla kestävyysmurrosta voidaan toteuttaa?
Väitän, että yhteiskuntia ohjaa nykyisin kolme keskeistä tavoitetta: Bruttokansantuotteen (BKT) kasvattaminen kansantalouden tasolla, osakkeenomistajien voiton maksimointi yritystalouden tasolla ja tehokkuus tuotantotalouden päämääränä. Nämä kolme tavoitetta, talouden ajan ”(epä)pyhä kolminaisuus”, eivät ole luonnonlakeja vaan ovat syntyneet tietyissä historiallisissa tilanteissa ratkaisuina sen hetkisiin haasteisiin. BKT:n seuraamisen tarkoitus oli varoittaa suurista taloudellisista taantumista. Osakkeenomistajien voitonmaksimoinnin tarkoituksena oli houkutella pääomia teolliseen tuotantoon varmistamalla, etteivät yrityksen johtajat käytä sitä sijoittajien kannalta taloudellisesti huonoihin tarkoituksiin. Tehokkuuden parantaminen puolestaan ohjasi tuotantolaitoksia suurempiin suoritteiden valmistusmääriin aikana, jolloin tavaroista ja muista hyödykkeistä oli pulaa. Teollisuudesta tehokkuus tuotiin sittemmin kaikkialle, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon, lasten- ja vanhustenhoitoon.
Muutaman vuosikymmenen aikana näistä kolmesta alun perin välineellisestä tavoitteesta – talouskasvusta, osakkeenomistajien voitonmaksimoinnista ja tehokkuudesta, tuli itseisarvoja. Mutta nyt BKT-kasvun tavoite harhaanjohtaa valtioiden päätöksentekoa, sillä kehittyneissä yhteiskunnissa se ei enää edistä kansalaisten hyvinvointia. Osakkeenomistajien voiton maksimointi on muuttunut lyhyen aikavälin mittaamiseksi, kvartaalitaloudeksi, ja synnyttää ulkoiskustannuksia ympäristölle ilmastonmuutoksen, luontokadon ja muiden eksistentiaalisten ongelmien muodossa sekä rapauttaa heikkojen markkinaosapuolten, kuten toimitusketjun työntekijöiden neuvotteluvaltaa. Tehokkuuden yksisilmäinen tavoittelu puolestaan on tuottanut haavoittuvia globaaleja toimitusketjuja ja ylisuuria korporaatioita, jotka kilpailevat pienemmät haastajansa kuoliaiksi tai ostavat ne pois markkinoilta. Tehokkuuden virittäminen äärimmilleen on heikentänyt asiakaslaatua ja vähentänyt työntekijöiden määrän minimiin jäljelle jäävien ylikuormituksen kustannuksella.
Väitän, että nykyisillä tavoitteilla – yksisilmäisesti ja dominoivasti sovellettuina – emme voi saavuttaa kestävää ihmiselämää maapallon kantokyvyn rajoissa.
Onko mahdollista löytää tämän ajan haasteisiin tarttuvat uudet tavoitteet vai voiko kestävyysmurrosta toteuttaa menneisyydestä perityn ”pyhän kolminaisuuden” vallitessa? Väitän, että nykyisillä tavoitteilla – yksisilmäisesti ja dominoivasti sovellettuina – emme voi saavuttaa kestävää ihmiselämää maapallon kantokyvyn rajoissa. Bruttokansantuotteen kasvulla mitattavaa talouskasvua ei nimittäin voi irrottaa lisääntyvästä materiaalien ja energian tarpeesta. Sitä on yritetty yli 20 vuotta. Suhteellisesti voimme kyllä teknologian kehittyessä tuottaa enemmän tuotosta (valoa, lämpöä, tavaraa jne.) pienemmillä panoksilla, mutta absoluuttisesti luonnonresurssien käyttö on vain kiihtynyt teknologian kehittyessä. Luonnon kannalta vain absoluuttinen resurssien käyttö ja monimuotoisuuden häviäminen merkitsee. Empiirisen todistusaineiston valossa ”vihreä kasvu” eli talouskasvun irtikytkentä negatiivisista ympäristövaikutuksista on siis illuusio. Osakkeenomistajien voitonmaksimoinnin mittaaminen lyhyellä aikavälillä on pahimmillaan johtanut spekulaatioihin rahoitusmarkkinoilla, ja vähentänyt tutkimukseen ja kehitykseen meneviä varoja sekä kerryttänyt vaurautta harvoille.
“Tehokkaasta” elintarviketaloudesta huolimatta – tai sen vuoksi – lähes miljardi ihmistä kärsii ruokaturvattomuudesta tai nälästä, ja kaksi miljardia ihmistä ei saa tarpeeksi ruokaa tai ravinteita ruoastaan.
Tehokkuudella on eri toiminnan alueilla erilaisia vakavia negatiivisia sivuseurauksia. Tehokkuuden sivutuotteena on syntynyt esimerkiksi monokulttuurimaatalous, joka on riippuvainen fossiilipohjaisista lannoitteista, ja joka hävittää monimuotoisuutta muuttuen haavoittuvaksi tuholaisille ja kasvitaudeilla. Tehokkaan eläintalouden sivutuotteena on puolestaan syntynyt antibioottiresistenssi. “Tehokkaasta” elintarviketaloudesta huolimatta – tai sen vuoksi – lähes miljardi ihmistä kärsii ruokaturvattomuudesta tai nälästä, ja kaksi miljardia ihmistä ei saa tarpeeksi ruokaa tai ravinteita ruoastaan. Samankaltaisia tehokkuuden negatiivisia seurauksia voi löytää muilta kulutuksen alueilta.
Miten näitä kolmea tavoitetta tulisi muokata tai mitkä olisivat uudet, kestävyyden ajan tavoitteet, jotka mahdollistaisivat ihmiskuntien kestävän elämän maapallolla? Mikä olisi talouskasvua, voiton maksimointia ja tehokkuutta korvaava kestävyyden haasteisiin vastaava uusi ”pyhä kolminaisuus”?
BKT:n kasvattamisen tilalle ehdotan tavoitteeksi eko-sosiaalista hyvinvointia. Sitä, että mittaamme luonnon tilaa ja ihmisten hyvinvointia BKT:n rinnalla. Tähän tarkoitukseen on jo kehitetty mittareita kuten Aidon kehityksen indeksi (Genuine Progress Indicator, GPI). Nykyisen datatalouden aikana informaatiota mittaamisen pohjaksi riittää. Osakkeenomistajien lyhyen aikavälin voitonmaksimoinnin tilalle ehdotan pitkän aikavälin taloudelliseen kannattavuuteen keskittymistä sekä pitkän aikavälin mittarien tuomista yritysten arviointiin lyhyen aikavälin mittaamisen rinnalle. Tehokkuuden tilalle ehdotan tavoiteltavaksi resilienssiä, systeemin kykyä sietää häiriöitä, toipua niistä ja säilyä toimivana.
Tarvitsemme siis uusia tavoitteita, joilla mittaamme itseisarvoisia asioita. Jos haluaa rakentaa hyvän talon, ei kannata mitata välineen, vaikkapa vasaran kokoa vaan sitä mitä tavoittelee eli talon laatua. Kun haluamme pitää huolta ihmiskunnan elämän jatkumisesta maapallolla, meidän kannattaa tavoitella ja mitata eko-sosiaalista hyvinvointia, pitkän aikavälin taloudellista kannattavuutta ja systeemien resilienssiä.
Minna Halme
Professori, Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu
Lisätietoa
DesJardine, MR, Durand, R. 2020. Disentangling the effects of hedge fund activism on firm financial and social performance. Strat. Mgmt. Journal 41: 1054– 1082.
Halme, M; Furman, E; Apajalahti, E-L; Jaakkola, J.J.K; Linnanen, L; Lyytimäki, J; Mönkkönen, M; Salonen, A; Soini, K; Siivonen, K; Toivonen, T & Tolvanen, A. 2021. From efficiency to resilience: Systemic change towards sustainability after COVID-19 pandemic. In Boehm, S. & Sullivan, S. Negotiating Climate Change in Crisis. Cambridge, UK: Open Book Publishers, 2021, https://doi.org/10.11647/OBP.0265
Martin, R. 2019. The high price of efficiency. Harvard Business Review, Jan-Feb, 43-55.
Parrique T., Barth J., Briens F., C. Kerschner, Kraus-Polk A., Kuokkanen A., Spangenberg J.H. 2019. Decoupling debunked: Evidence and arguments against green growth as a sole strategy for sustainability. European Environmental Bureau.
Wolf, M. 2019. Why rigged capitalism is damaging liberal democracy. Financial Times Sept. 18.