Kirjoituksen lyhennetty versio ilmestyi Helsingin Sanomissa 05.01.2022.
Taitavasti hyödynnetty huumori auttaisi ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentamisessa.
Ympäristökriisi on totisinta totta. Lisääntyvä tutkimustieto kertoo yhä painokkaammin, että ilmastonmuutos ja luontokato tulevat nykymenolla heikentämään hyvinvointiamme jo lähisukupolvien aikana. Eri puolilla maailmaa riehuvat maastopalot, myrskyt ja tuhotulvat antavat esimakua hyvinvoinnin paikallisista romahduksista jo nyt.
Ympäristönsuojelu ei silti ole kokonaan vakava asia. Pelkojen, riskien ja syyllistymisen hallitsemassa ympäristökeskustelussa tarvitaan myös iloista, oivaltavaa ja vapauttavaa naurua.
Juuri totisuutensa takia ympäristökysymykset ovat hedelmällisiä huumorin alustoja. Huumorin yhteensopimattomuusteorian mukaan komiikka kumpuaa vakavan ja kepeän yllätyksellisesti yhteen kiepauttavista näkökulman vaihdoksista. Luonnonsuojelijalle voidaan nauraa siinä kuin papille, sotilaalle tai poliisille. Elokapinan istumalakkojen sulkiessa Helsingin katuja on sekä virkavallan että aktivistien toimintaa kuvattu koomisina ylilyönteinä.
Huumorin voimaa sai todistaa myös helsinkiläisen kauppakeskuksen uusi kanaravintola, jonka avautumista päiväkausia teltassa jonottanut ruokailija paljastui eläinoikeuksia puolustavaksi aktivistiksi. ”Kanoista tykkään” osoittautui joksikin muuksi kuin perusteluksi siipikarjan syömiseen.
Ympäristökeskustelusta löytyykin paljon huumoria, mutta sitä käytetään liian usein ympäristönsuojelun vähättelyyn ja vastustamiseen.
Ympäristökeskustelusta löytyykin paljon huumoria, mutta sitä käytetään liian usein ympäristönsuojelun vähättelyyn ja vastustamiseen.
Vitsailu voi murentaa tehokkaasti tieteellisen tiedon uskottavuutta ja saattaa uudet ideat naurunalaiseksi. Luomuviljelyä ja kasvissyöntiä ivailtiin aivan liian pitkään ituhippien puuhasteluksi. Ilmastotutkijoiden ennenkuulumattomille varoituksille naureskeltiin 1980-luvun lopulla, jolloin globaalin kuumentumisen estäminen olisi ollut paljon helpompaa kuin nyt.
Nykyäänkin ironinen etäisyyden otto ja sarkasmi antavat mahdollisuuden omakohtaisesta vastuusta pakenemiseen ja muiden syyllistämiseen: turhaa minun on lentohäpeää potea, koska kiinalaiset kuitenkin tupruttavat huoletta hiiltä ilmaan.
Huumori on ollut tehokas ase ilmastotutkimusta kyseenalaistaville skeptikoille, jotka koulukiusaajien ja rasistien tapaan ovat kärkkäästi hyökänneet nälvimään ja nolaamaan yksittäisiä ihmisiä. Naurunalaiseksi joutuminen pelottaa aikuista tutkijaa siinä kuin koululaistakin. Silti pilkkaajien maalitauluksi rohkeasti asettuneita ihmisiä on löytynyt, kemikalisoitumisen vaaroista ja Äänettömästä keväästä 1960-luvulla kirjoittaneesta Rachel Carsonista 2000-luvun koululaisten ilmastolakkoliikkeeseen.
Kuten mikä tahansa ase, huumori voidaan kohdistaa keneen tahansa. Ilmastoskeptikot ovat joutuneet itse pilkan kohteeksi, kun tiede on vastaansanomattomasti osoittanut ilmastoriskit vakavasti otettaviksi. Luomutuotannon ivailu on loppunut, kun tehomaatalous kituu kroonisen kustannuskriisin kourissa, pystymättä oleellisesti vähentämään ympäristökuormitusta. Kasvissyöntikin on noussut marginaalista valtavirtaan, eikä lihan korvikkeita innovoivia ruokayrityksiä pidetä vitsinä ainakaan pörssilistausten ja markkina-arvon perusteella.
Ympäristönsuojelussa kannattaisi ottaa huumori yhdeksi välineeksi, jolla vauhditetaan määrätietoista muutosta kohti kestävää yhteiskuntaa.
Ympäristönsuojelussa kannattaisi ottaa huumori yhdeksi välineeksi, jolla vauhditetaan määrätietoista muutosta kohti kestävää yhteiskuntaa. Mahdollisuuksia on monia. Terävä satiiri voi kääntää talouskasvua yksipuolisesti painottavaa päätöksentekoa uusille urille ja vastakohtia yllättävästi yhdistävä komiikka saattaa siivittää uudenlaisten ympäristöinnovaatioiden syntyä. Parodian avulla voidaan kritisoida niin yksittäisen kuluttajan harkitsemattomia ostosvalintoja kuin kansainvälisten yritysten harhaanjohtavaa mainontaa purevammin kuin pelkkien faktojen ja valistuksen kautta.
Ympäristöhuumori voi olla myös tragikoomisille epäonnistumisille nauramista. Jos ympäristöahdistus vyöryy päälle ja ongelmat tuntuvat ylivoimaisilta, musta huumori helpottaa ja antaa hengähdystauon.
Huumoritutkimus avaa sitä, miksi ympäristötieto on vaikuttanut päätöksentekoon niin vähän, että olemme kestävyyskriisissä. Tutkimus voi lähteä vaikkapa tutkijoihin itseensä kohdistuvista stereotypioista. Näyttäytyvätkö ympäristötutkijat osaavina ja oivaltavina asiantuntijoina, joita päätöksentekijän kannattaa kuunnella? Vai väheksytäänkö heitä todellisuudesta norsunluutorneihinsa vieraantuneina teoreetikkoina, harmittomina pellepelottomina tai turhaa tutkivina koomisina nollatutkijoina?
Ympäristötutkimuksen tulosten hyödyntämisen kannalta ei ole yhdentekevää, millaisten mielikuvien kautta tutkijoita ja tietoa tarkastellaan. Jos emme osaa tuoda huumoria rakentavasti ja empaattisesti tiedeviestintään ja ympäristöpolitiikkaan, käy polku kestävämpään yhteiskuntaan kovin raskaaksi kulkea.
Jari Lyytimäki
Johtava tutkija, SYKE