Kestävyyspaneelin jäsenet, professori Jouni Jaakkola Oulun yliopistosta ja professori Reetta Toivanen Helsingin yliopistosta käsittelevät viimeisessä Mikä kestää? -sarjan jaksossa kestävyysmurroksen oikeudenmukaisuushaastetta.
Oikeudenmukaisuuden parantamisesta ja epäoikeudenmukaisuuksista on heidän mukaansa tarpeen keskustella, koska ihmisten ympäristöä muokkaavan toiminnan vaikutukset eivät kosketa kaikkia yhdenmukaisesti.
Politiikkatoimien oikeudenmukaisuutta vihreässä siirtymässä on alettu viime vuosina pohtia niin EU:n kuin USA:n politiikassa. Miten voitaisiin taata, että toimet, joiden pyrkimys on tuottaa hyvää yhteiskunnalle eivät olisi seurauksiltaan epätasa-arvoisia eli hyviä toisille ja suorastaan tuhoisia toisille?
Suomessa esimerkiksi puhtaan energian tuotanto tarkoittaa halua lisätä kaivoksia ja tuulipuistoja pohjoiseen Suomeen osittain saamelaisten pyhille kotiseutualueille, Reetta Toivanen toteaa. Paikallisesti, tietyille ihmisryhmille näiden tavoitteiden vaikutukset voivat olla seurauksiltaan katastrofaalisia, hän muistuttaa.
Epätasa-arvoisuuden huomioiminen politiikkatoimien suunnitteluissa on Toivasen mukaan erittäin vaikeaa. Vihreän siirtymän onnistuminen avoimissa yhteiskunnissa vaatii kuitenkin kansalaisten yhdenvertaista mukaan ottamista ja oikeudenmukaisuuden huomioimista.
Tavoitteena globaalisti kestävä politiikka
Oman haasteensa tilanteeseen tuo myös, kuinka huomioida siirtymän vaikutukset oman maan rajojen ulkopuolella. EU-tasollakin on ollut vaikeaa luoda globaalisti kestävää politiikkaa, panelistit muistuttavat.
Toivanen toteaa, että kansallisissa politiikkatoimenpiteissä näkyy se, että sekä muutoksen aikajänne että ympäristövaikutusten arviointi tehdään tiettyjen rajojen sisällä eikä planetaarisesti. Myös kansalaiset tulisi ottaa mukaan suunnitteluun vahvemmin. Ongelmana on erityisesti se, että ymmärrämme heikosti, millaisia vaikutusaaltoja oma toimintamme tuottaa jossain muualla.
Jaakkola muistuttaa oikeudenmukaisuuskysymyksen monimutkaisuudesta, joka on kansallisia kysymyksiä laajempi: asiat näyttävät oikeudenmukaisuuden näkökulmasta hyvin erilaisilta riippuen, mistä näkökulmasta niitä tarkastellaan – globaalista vai suomalaisesta perspektiivistä esimerkiksi ilmastopolitiikan kontekstissa.
Saamelaisten kotiseutualuille kohdistuvan paineen lisäksi Toivanen nostaa ristiriidoista esimerkiksi ilmastopakolaisuuden. Sota, väkivalta ja poliittisen pakolaisuuden syyt eivät ole enää ainoita syitä lähteä omalta kotiseudulta, vaan maailmassa on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät pysty harjoittamaan elinkeinoaan siellä, mistä ovat kotoisin, joten heidän on lähdettävä liikkeelle. Emme vielä kunnolla ymmärrä, että ilmastopakolaisuuden syy on täällä meidän vauraassa kulutuskulttuurissamme ja meidän toimissamme.
Jaakkola muistuttaa, että ristiriitojen ilmeneminen koskee kaikkea tuotantoa ja kulutusta: pelkkä kansallisen tason tarkastelu näyttää hyvin erilaiselta kuin kulutustapojemme taustalla olevan koko tuotantoketjun tarkastelu. Globaalit vaikutukset ylittävät kansallisvaltioiden rajat. Helpointa on ymmärtää vaikutusta ilmakehään, mutta myös muut ympäristövaikutukset ylittävät rajoja.
Oikeudenmukaisuuskysymyksiin reagoiminen on Toivasen mukaan ”miljoonan taalan kysymys”.
Kansainvälisen oikeuden rakenteet ovat Toivasen mukaansa kriisissä, eikä YK:n toiminta ole vaikuttavaa, vaikka sen pitäisi nimenomaan yhdistää valtiot keskustelemaan keskenään. Suomessa tulee satsata yhdenvertaisen ulkopolitiikan edistämiseen. Maailmanlaajuisesti panostamista tarvitaan koulutukseen, joka lisää solidaarisuutta ja parantaa isojen asiakokonaisuuksien ymmärtämistä.
Jaakkola muistuttaa myös tiedonvälitysteknologian kehittymisestä ja sen tuomista mahdollisuuksista muodostaa kestävää kehitystä edistäviä globaaleja liikkeitä. Se, mitä maapallolle on tapahtumassa koskettaa meitä kaikkia. Kansalaisvaikuttaminen yli rajojen on ajassamme mahdollista ja kansalaisten ääni tulisikin saada politiikassa painavammaksi.
Yhtenä haasteena Toivanen nostaa globaalin väestön epäreilun jakautumisen: nuoria, aktiivisia tulevaisuuden toimijoita löytyy nimenomaan Afrikan mantereelta ja samaan aikaan meillä on poliittinen ideologia, että emme halua olla tasa-arvoisesti tekemisissä Afrikan valtioiden kanssa. Tällainen poissulkeva ja poistyöntävä poliittinen keskustelu on vaarallista tulevaisuuden kannalta. Moni tutkija on tullut siihen tulokseen, että tulevaisuus on eteläisessä Afrikassa ja mitä pikemmin pystymme lähtemään tasavertaiseen yhteistyöhön heidän kanssaan, sen parempi.
YK-tasolla Agenda2030 ja SDG:t (kestävän kehityksen tavoitteet) sisältävät hyviä tavoitteita, mutta asiat eivät ole etenemässä sovittuun suuntaan. Agenda2030 ei haasta kansainvälisiä toimijoita riittävästi. Olemme luoneet solmuja, jotka estävät sen, että yhdessä sovitut tavoitteet voisivat edetä oikeudenmukaisesti. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset tarjoavat meille jonkinlaisen perustan, jonka kautta voisimme luoda muutkin lajit kuin ihmiset huomioivia toimintamalleja. Ihmisoikeuksien toteutuminen ei ole riippuvaista pelkästään ihmisistä, vaan olemme riippuvaisia koko planeetasta. Tällä hetkellä oman hyvinvoinnin ja onnen ajattelu kuitenkin sokaisee meidät ja estää näkemästä laajemmin.
Miten voisimme miettiä oikeudenmukaisuutta siten, että johtotähtenä olisi koko planetaarinen hyvinvointi – myös muut lajit kuin ihminen, Toivanen pohtii.
Jaakkola päättelee, että kestävän kehityksen eteenpäin vieminen onnistuu parhaiten silloin, kun se kytketään ihmisen omaan terveyteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi liikkumisessa tai ruokavaliossa politiikkatoimet, jotka mahdollistavat omasta ja ympäristön terveydestä huolehtimisen yhtä aikaa, tuottavat rinnakkaishyötyjä. Yhteiskunnallisen viitekehyksen ja politiikan tulee olla oikeudenmukaista eikä epäoikeudenmukaisuutta lisäävää. Kansallisella tasolla tulee huomioida eri väestöryhmien ja kulttuuri näkökulmat.
Kun puhutaan oikeudenmukaisesta kestävyysmurroksesta, on erilaisilla politiikkatoimilla aina erilaisia vaikutuksia ihmisiin riippuen sukupuolesta, iästä, etnisyydestä, terveydestä, taloudellisesta asemasta ja niin edelleen, Toivainen muistuttaa. Tavoitteena tulee olla kokonaisvaltaisen kestävyyden hahmottaminen ja järjestelmätason sivistys.