Myönteistä kehitystä on Suomessa viime vuosikymmenet tavoiteltu aineellista hyvää lisäämällä. Edistymisen mitaksi on vakiintunut talouden koko. Talouskasvun avulla tähdätään kansalaisten elintason parantumiseen ja yhteiskunnan hyvinvointirakenteiden turvaamiseen. Vähäiselle huomiolle on jäänyt se, millaiseksi kansalaiset kokevat elämänsä talouskasvun varassa ohjautuvassa yhteiskunnassa.
Olisiko tarkastelun kohteeksi otettava bruttokansantuotteessa tapahtuvien muutosten lisäksi kansalaisten hyvinvointikokemukset? Talouskasvuvetoinen politiikka oli ratkaisu köyhälle maalle. Äärimmäinen köyhyys saatiin selätettyä. Mutta nykyään keskivertosuomalainen elää yltäkylläisyydessä. Kovin harvoilla ihmisillä on aineellisesti tarkasteltuna asiat niin hyvin kuin suomalaisilla.
Talouden koon kasvattamisessa on kyse suoritemäärien lisäämisestä aikayksikköä kohden. Kun suoritteiden määrään keskittyvä edistysajattelu alkaa lävistää ihmisen jokapäiväistä elämää, tulee hänestä suorittajakansalainen.
Suorittajakansalaisen kokemus perille pääsemisestä pakenee, sillä jatkuvan kasvun idean mukaisesti riittävästi on vähän enemmän kuin se mitä nyt on. Kun riittävyyttä ei määritellä, valtaa riittämättömyyden tuntu alaa. Sisäinen tyhjyys ja elämän merkityksettömyys alkavat kahlita elinvoimaa.
Nykyinen tuotannon ja kuluttamisen määrän jatkuva lisääminen on osoittautumassa projektiksi, joka rapauttaa elämän perustaa.
Vieläkin merkittävämpi haaste talouskasvuvetoiselle politiikalle muodostuu siitä, että nykyinen tuotannon ja kuluttamisen määrän jatkuva lisääminen on osoittautumassa projektiksi, joka rapauttaa elämän perustaa. Ilman kokonaisvaltaista siirtymistä kiertotalouteen, talouskasvussa on kyse luonnonvarojen muuttamisesta jätteiksi ja päästöiksi, joiden sietokapasiteetti on rajallinen.
Tulevaisuusnäkymä on hyvin selkeä. 10 vuoden päästä puhutaan ilmastonmuutoksesta aivan eri sävyyn kuin nyt. Myös lajikadon todellisuus hahmottuu entistä selvemmin 10 vuoden päästä, sillä hyönteisten meille ihmisille suorittamat palvelut eivät enää silloin ole itsestään selviä – mikäli nykyinen kehityskulku jatkuu. Ja 10 vuoden päästä luonnonvarojen hupeneminen koskettaa jokaisen ihmisen elämää nykyistä enemmän.
Nämä nykyajan ongelmat voi ratkaista ihminen – jos tahtoa löytyy. Mistään muualta ei ratkaisuja löydy. Siksi tarvitaan näkymä yhteiskuntaan, jossa edistymisen mittana on elämän edellytysten säilyminen ja arvokkaaksi koettu ihmiselämä – riippumatta siitä, kasvaako talous, säilyykö se vakaana vai laskeeko se.
Elintason parantuminen perustuu aineellisiin asioihin, joiden lisääntymisellä on rajat. Mutta elämänlaatuun liittyvät asiat ovat huomattavalta osin aineettomia. Aineettomat asiat ovat ehtymättömiä ja kaikkien ulottuvilla.
Kun aineellisten mahdollisuuksien kasvuun perustuva hyvinvointikäsitys menettää merkitystään elämän ihanteena, korostuvat elämänilo, esteettisyyden kokemukset, jakaminen, kuulumisen tuntu, ymmärretyksi tuleminen sekä luovuus ja aikaansaaminen.
Suomessa tarvitaan nyt yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää suoraan yhteiskunnan vakauteen ja kansalaisten kokeman hyvinvoinnin parantumiseen – talouden koon kasvattamiseen tähtäävän politiikan sijasta.
Lopulta ratkaisevaa on se, millaiseksi kansalaiset elämänsä kokevat. Suomessa tarvitaan nyt yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää suoraan yhteiskunnan vakauteen ja kansalaisten kokeman hyvinvoinnin parantumiseen – talouden koon kasvattamiseen tähtäävän politiikan sijasta.
Kansalaisten hyvinvointikokemusten parantumiseen tähdättäessä huomion kohteina voivat olla vaikkapa seuraavat asiat:
- Varmistetaan, että kansalaiset pääsevät vaikuttamaan elinolosuhteisiinsa, ympäristönsä toiminnallisuuteen ja oman alueensa rahankäyttöön.
- Kehitetään mahdollisuuksia aineettomien asioiden varaan rakentuvalle kestävälle hyvinvoinnille.
- Luodaan olosuhteita, joissa jakamistalouden ja osallisuustalouden mahdollisuudet muuttuvat toimivaksi osaksi ihmisten arkea.
- Autetaan kansalaisia kokemaan yhteyttä, kuulumista ja osallisuutta tekemällä näkyväksi oman alueen historiallisia erityispiirteitä, helpottamalla luontoon integroitumista ja lisäämällä urheilun ja taiteen saavutettavuutta.
Oleellista on, että ihminen kokee olevansa aktiivinen hyvän tulevaisuuden tekijä ja oman elämänsä suunnan määrittäjä. Silloin elämässä ei ajelehdita ajopuuna, vaan tehdään se, mikä omista lähtökohdista käsin on mahdollista ja luontevaa tehdä. Pienikin liike kohti hyvää tulevaisuutta on parempi asia kuin paikallaan pysyminen tai kova vauhti kohti toivotonta tulevaisuutta.
Arto O. Salonen
Professori, Itä-Suomen yliopisto