Kolmas Mikä kestää? –podcastin kolmas jakso pui työelämää ja sen roolia kestävyysmurroksessa. Panelisteista jaksossa ovat mukana kestävyys- ja luontokasvatuksen professori Ilkka Ratinen ja työturvallisuuden tutkimusprofessori Anna-Maria Teperi.

Työelämä kestävyysmurroksen vipuvartena

Työelämän voi nähdä kestävyysmurroksen edistämisen vipuvartena: kun työelämän rakenteet saadaan valjastettua kestävyysmurroksen edistäjäksi, päästään paljon eteenpäin.

Tiede osoittaa, että ympäristöongelmat ja niistä aiheutuvat sosiaaliset ongelmat pahenevat vauhdilla. Tähän asti on ajateltu, että kestävyysmurros lähtee liikkeelle perinteisen koulutuksen kautta ja Suomessa edistetään jo hyvin ympäristökasvatuksella tulevien toimijoiden taitoja ratkaista kestävyysmurroksen haasteita. Ongelma on globaalisti niin akuutti, että pelkkä yleissivistävä koulutus ei enää riitä vaan tarvitaan toimia myös työelämässä. Työelämässä korostuu erilaisten taitojen kehittäminen, jotka auttavat työntekijöitä toisiinsa kytkeytyvien ongelmien ratkaisussa.

Työelämässä hyvinvointi muodostuu kolmiyhteydestä, johon kuuluvat kaikkien työssä olevien turvallisuus ja terveys sekä työyhteisöjen toiminta. Kaikista kolmesta on huolehdittava, jotta voidaan edistää kestävyysmurrosta. Mikäli ihmiset eivät voi työpaikoilla hyvin, he eivät kykene uudistavaan toimintaan, uuden oppimiseen ja syvempään ajatteluun.

Teperin mukaan turvallisuustutkimuksessa on havaittu, että pitkän aikavälin määrätietoinen ja systemaattinen johtaminen ja konkreettiset keinot, joilla viedään läpi uudenlaisia ajattelu- ja toimintatapoja työpaikoilla, tuottavat tulosta. Kestävyysmurroksen läpiviennissä voisi hyödyntää oppia, joka on saatu turvallisuuskulttuurin edistämisestä suomalaisilla työpaikoilla.

Kestävyyden ja työelämän välinen yhteys voisi näkyä nykyistä vahvemmin. Johtajuus on tässä todella merkittävää, koska johto luo työpaikan kulttuuria ja vaikuttaa siihen, miten työyhteisö voi ja miten muutos siellä edistyy.

Kestävyystoimien tulisi arjen työssä olla automaattisia toimintatapoja niin, ettei ihmisten tarvitsisi arpoa miten toimia. Tarvitaan siis tietoisuutta, osaamista, käytännön keinoja ja näiden systemaattinen läpivientiä työpaikoilla.

Keskeisintä tässä on osallistava suunnittelu, jossa henkilöstö saa olla mukana miettimässä työpaikan kestävyysratkaisuja. Tällöin henkilöstö sitoutuu muutokseen, heidän osaamistaan voidaan hyödyntää ja voidaan luoda myös uutta osaamista. Alhaalta ylöspäin kehittäminen on tärkeää.

Ratinen huomauttaa, että myös kouluissa halutaan edistää tutkivaa oppimista ja oppijalähtöisiä tehtäviä, joissa opettajan rooli on vain opastaa. Miksi tämä ei toimisi myös aikuisten kanssa työpaikoilla? Tutkitusti työn tulos on parempi, mikäli työntekijään luotetaan, häntä kuullaan ja hänen mielipiteellään on väliä.

Vaativa ja hektinen työelämä

Työelämästä puhutaan tällä hetkellä jopa niin, että se on pelkästään kilpailun ja kulutuksen kiihdyttämistä varten ja että nyt ryöstöviljellään ihmisistä viimeisetkin mehut irti. Teperin mukaan työelämätutkijoille tällainen visio on kauhistuttava. Työelämätutkimuksessa tiedetään, että työ luo hyvinvointia ja että työntekijä voi paremmin, kun hän on kiinnittyneenä työelämään. Työelämässä tulee kuitenkin voida olla mukana kunkin oman jaksamisen rajoissa.

Tarvitaan kokonaisvaltainen ajatustavan muuttaminen ja pitää alkaa puhua siitä, paljonko me ihmiset kestämme, Teperi toteaa.

Aikamme paradoksi on, että yritetään edistää kestävyysmurrosta, mutta samaan aikaan työelämän ja vapaa-ajan tahti kiihtyy. Tarvitaan kokonaisvaltainen ajatustavan muuttaminen ja pitää alkaa puhua siitä, paljonko me ihmiset kestämme, Teperi toteaa.

Moni meistä on mennyt työelämän rattaistossa kapasiteettinsa ylärajoilla jo vuosikausia. Tarvittaisiin yhteistä tietoisuutta siitä, että vähempikin riittää. Työelämää tulisi yksinkertaistaa siten, että kaikki pysyvät perässä ja saavat tukea tarvittaessa. Merkkejä työelämän ja yhteiskunnan vaatimusten muutoksesta ovat ihmisten lisääntyneet ahdistuneisuus ja masentuneisuus sekä nuorten mielenterveyshäiriöt.

Sekä yksityisellä että julkisella sektorilla puhutaan työtehokkuuden kasvattamisesta ja nähdään siinä paljon haasteita. Oikea ongelma on siinä, miten tehokkuus määritellään ja millaisia mittareita käytetään. Ajattelemalla tuottavuutta pelkästään rahallisena arvona, ongelmasta ei päästä eroon. Tarvitaan enemmän puhetta arvoista: mikä on tärkeää ja milloin on riittävästi – sitä kautta voidaan määrittää millaisia mittareita tulisi käyttää riittävästä tuloksesta, Ratinen pohtii.

Väärät mittarit johtuvat perinteisestä ajattelusta, jossa arvokkuutta mitataan yksinkertaisesti sillä, mitä jää viivan alle jostain tietystä suoritteesta. Mutta kun sitä ajatellaan syvällisemmin, niin sehän on erittäin kapea mittari, koska se millä tuo arvo on tuotettu, on voinut aiheuttaa huomattavan paljon inhimillistä kärsimystä tai kärsimystä luonnolle ja siksi on tarvetta ajatella se paljon laajemmin.

Elämme teknokratian ajalla, jolloin meitä on opetettu taloudellis-teknologisen seurannan oppeihin ja ihmislähtöinen ajattelu on jäänyt katveeseen. Turvallisuustutkimuksessa on saatu paljon parannuksia aikaan ihmislähtöisemmän ajattelun kautta, Teperi huomauttaa.

Työelämä murroksessa

Työelämä on suuremmassa murroksessa kuin ymmärretään ja muutokset tapahtuvat tällä hetkellä epäennustettavasti ja nopeasti. Esimerkiksi tekoälyn tuomat riskit ja mahdollisuudet kestävyysmurrokselle tulisi tunnistaa hyvissä ajoin, Ratinen toteaa.

Tällä hetkellä käytävät työtaistelut kertovat Teperin mielestä siitä, että elämme murrosta. Olemme vanhan ja uuden rajapinnalla, jossa vanhat keinot, joilla työtä on yritetty kehittää, eivät enää toimi. Työtaistelut kertovat myös ihmisten hätääntymisestä. Nähdään että on suuria muutosvoimia, ja ihmiset pohtivat, miten minun käy. Meillä on yhteisen keskustelun tarve, koska ihmisellä on tarve tulla kuulluksi muutoksen keskellä. Tähän keskusteluun tulee tarjota foorumeita ja muutoksen käsittelyn keinoja.

Ihmisyys ja ihmisarvo tulee kuitenkin pystyä suojelemaan murroksessa. Meistä ei saa tulla vain välineitä johonkin suureen prosessiin ilman, että voimme vaikuttaa siihen mitenkään, Teperi ja Ratinen muistuttavat.

Suoraa ja avointa keskustelua ei tule karttaa, eikä pidä pelätä loukkaantumisia ja ristiaallokkoa – ne eivät välttämättä tunnu hyvältä, mutta keskustelu murroksesta on tärkeää.

Ihmisyys ja ihmisarvo tulee kuitenkin pystyä suojelemaan murroksessa. Meistä ei saa tulla vain välineitä johonkin suureen prosessiin ilman, että voimme vaikuttaa siihen mitenkään, Teperi ja Ratinen muistuttavat.